COMPANY
Työpaikka Postilla oli uusi alku
Postilaisten uratarinat

Työpaikka Postilla oli uusi alku

Lucas Mayasi syntyi keskelle sotaa eteläisessä Afrikassa. Entisen lapsisotilaan sopeutuminen Suomeen ei sujunut ongelmitta – kehoon koteloituneen trauman purkaminen kesti vuosia. Nyt Mayasi haluaa kertoa, miten hän löysi uuden alun ja luoda toivoa niille, jotka ovat samassa tilanteessa kuin hän itse oli.

”En voi oikein uskoa itsekään, miten hyvin asiat ovat nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen."
– Lucas De Macks Mayasi

Lucas De Macks Mayasi vastaa puhelimeen työvuoronsa päätyttyä: "​​Ei voi olla totta, unohdin tämän haastattelun! Puhelin muistutti tästä, mutta arvasin unohtavani!"​​ Mayasi pulppuaa hersyvää naurua ja iloista energiaa. Hän huikkaa työkavereille moikat, hyppää auton rattiin ja alkaa kertaamaan elämänsä käänteitä kuin vanhalle ystävälle.  Mayasi saapui sisaruksineen Suomeen 20 vuotta sitten. ”​​Meille kerrottiin, että täällä on rauha. Emme tienneet mitään Euroopasta tai Suomesta. Meillä ei ollut aavistustakaan, mihin olimme tulossa.” ​​ Isä pakeni Angolan armeijasta ja haki Suomesta turvapaikkaa juuri ennen Mayasin syntymää. ”​​Siitä rangaistiin perhettä. Raskaana oleva äitini värvättiin armeijaan. Lapsena minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mikä on normaalia elämää. Tiesin vain, että näin me kaikki elämme – jo lapsina aseet käsissä.”​​  Sodan keskellä eletyn lapsuuden trauma aiheutti Mayasille kipua, häpeää ja raivoa vielä pitkään Suomeen saapumisen jälkeen. ”​​En voinut uskoa, että maailma olisi hyvä ja luotettava paikka, jossa on turvallista elää. Sen sijaan opin olemaan aina varuillani ja vaistoamaan uhkaa ympärilläni.”​​ Tänä päivänä Mayasi on kahden lapsen isä ja mielekkäässä työssä. Integroituminen suomalaiseen kulttuuriin ja työelämään vaati periksiantamattomuutta, rohkeutta ja ympärille kannustavan yhteisön. “En voi oikein uskoa itsekään, miten hyvin asiat ovat nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen.” Lue Lucas Mayasin uratarina hänen elämänsä kolmen risteyskohdan kautta:

1. Armeija jätti jäljen – “Kaikki eivät elä onnellista lapsuutta”

"​​Minulla ei ollut turvallista kotia, jossa olisin saanut olla lapsi ja leikkiä. Äitini työskenteli armeijassa syntymästäni lähtien, ja koko elämäni pyöri sen ympärillä. Muutimme paljon armeijan mukana. Meillä ei ollut omaa osoitetta. Se oli minulle silloin tavallista. Pelottelimme ihmisiä ja ajattelimme, että meillä on oikeus mennä johonkin kylään ottamaan haluamamme. Se loi hallinnan tunnetta kaaoksen keskelle. Oikeasti meillä ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäämme.  Nukuin, söin ja join, kun siihen oli lupa. Ruokaa tai vettä ei aina ollut. Minulle on jäänyt elävästi mieleen, miten vaikeaa oli olla hiljaa, kun yskitti. Muistan myös sen hädän tunteen, kun itkemisestä uhattiin rangaista hukuttamalla. Mieli on säilönyt tapahtumia ääninä, kuvina, hajuina ja kehon kokemuksina talteen. On vaikea pukea sanoiksi niitä tunteita, joita näiden muistojen läpikäynti aiheuttaa. En edes itse haluaisi miettiä eläneeni sellaista elämää. Lapsuuteni on jättänyt minuun pysyvän jäljen. En puhu siitä mielelläni edes läheisille. Suurimman avun trauman käsittelyyn olen saanut terapiasta, jossa kävin pitkään. Kaiken tapahtuneen kauheudesta ja epäinhimillisyydestä huolimatta ajattelen, että lapsuuteni on tehnyt minusta minut. Olen oppinut sinnikkääksi vastoinkäymisten edessä ja ajattelemaan, että en halua tuhlata elämääni katkeroitumiseen."​​

2. Sopeutuminen ei ollut helppoa – “Porukkaan pääseminen oli käänteentekevä hetki”

"Meille väitettiin, että äitimme on kuollut. Haimme veljeni ja siskoni kanssa turvapaikkaa Suomesta. Isäni oli saapunut Suomeen jo aiemmin, joten tulimme etsimään häntä. Olin silloin teini-ikäinen. Kävimme  vaadituissa DNA-testeissä ja ilmeni, että siskomme ei ollut biologinen sisaruksemme. Se oli järkytys, sillä olimme olleet yhdessä koko lapsuutemme.Siskomme ei sopeutunut elämään Suomessa ja lähti takaisin Angolaan. Pidämme veljeni kanssa häneen edelleen yhteyttä. Myös isämme on palannut Afrikkaan.  Luulimme aina, että äitimme oli joutunut tapon uhriksi. Hänet oli kuitenkin löydetty jo vuosia aiemmin. Saimme häneen yhteyden vuonna 2012. Sitä ennen ei ollut ketään, jonka kautta tieto olisi kulkenut.Ensimmäinen videopuhelu äidin kanssa oli maaginen hetki, tuijotimme toisiamme hiljaa. Ikävä kyllä äitini menehtyi ennen kuin ehdimme tapaamaan kasvokkain. Meillä on muistona hänestä vain yksi kuva, jonka otin erään videopuhelun aikana. Minulla oli aluksi suuria vaikeuksia elää tasapainoista elämää Suomessa. Lapsuuden traumojen vuoksi en kyennyt ilmaisemaan tunteitani tai kantamaan oma-aloitteisesti vastuuta. Tuntui mahdottomalta rakastaa tai ottaa vastaan rakkautta. Vaihdoin usein työpaikkaa, enkä kokenut oloani tervetulleeksi missään. Olin  taloudellisessa ahdingossa ja eksyksissä elämäni suunnan kanssa. Sitten tuli se ratkaiseva käänne, jonka ajattelen pelastaneen elämäni. Rohkaistuin hakemaan nykyiseen työpaikkaani isoveljeni jalanjäljissä. Olo oli ensihetkistä tervetullut, enkä tuntenut oloani yksinäiseksi. Sillä on iso vaikutus ihmiseen, kun tuntee kuuluvansa porukkaan."

3. Yhteisö, joka tuntui kodilta – “Sitoutuminen tähän työhön pelasti minut”

"Isoveljeni työskentelee Vantaan logistiikkakeskuksessa ja kannusti minua hakemaan tänne töihin. Mielikuvani Postilla työskentelystä oli aivan väärä – ajattelin, että kaikki jakavat työkseen postia. Veljeni näytti minulle videon Vantaan logistiikkakeskuksesta. Se oli täynnä ihmisiä, koneita ja tekemisen meininkiä. Innostuin heti. Aloitin kausityöntekijänä seitsemän vuotta sitten. Nykyisin työskentelen vakituisessa työsuhteessa.  Olen Postilla lajittelutyöntekijänä. Lisäksi opastan uusia työntekijöitä työhönsä. Pidän siis huolen, että uudet tulokkaat pääsevät porukkaan mukaan ja oppivat oikeat työtavat. Osallistun myös työhaastatteluihin. Olen positiivinen ihminen ja haluan jakaa iloa ja energiaa muille. Tunnen työni kuin omat taskuni,  ja nautin uusien ihmisten tapaamisesta. Opastajan työ sopii minulle. Minun on helppo työskennellä eri kulttuureista tulevien kanssa, vaikka meillä ei olisi vahvaa yhteistä kieltä. Se on ehdoton vahvuus opastajan roolissa. Uskallan myös vaatia tarvittaessa, että puhelimet pois, koska tämä on työpaikka eikä bussipysäkki.  Työpaikka Postilla toi elämääni toivoa siitä, että kaikki järjestyy. Ja niin kaikki järjestyi. Täällä saan olla oma itseni ja yhteisö tuntuu kodikkaalta. Työni vuoksi pystyn tarjoamaan kahdelle ihanalle lapselle paremman alun elämään kuin mitä itse sain.  Voin aidosti suositella Postia työpaikkana. Se on kenties Suomen paras. Haaveilen, että pääsen edelleen kehittymään työssäni. Olen täällä niin kauan kuin panostani tarvitaan. Lisäksi haaveilen, että pääsen vielä käymään kotimaassani. Haluaisin näyttää lapsilleni, kuinka korkeiksi isän istuttamat mangopuut ovat kasvaneet."

Lucas Mayasin 5 tärkeintä syytä, miksi hän viihtyy työssään Postilla:

1. Välittävä ilmapiiri: "Meillä ihmiset kohtelevat toisiaan hyvin. Hierarkia on matala ja epämuodollinen, ja esihenkilöt kunnioittavat työntekijöitä. Meillä on nollatoleranssi kiusaamiselle ja rasismille." 2. Monipuoliset työmahdollisuudet: "Pääsen itse tekemään sekä lajittelutyöntekijän että opastajan töitä. Työtehtävät ovat vaihtelevia ja päivät menevät tosi nopeasti." 3. Työyhteisön monimuotoisuus: "Meiltä löytyy eri ikäisiä, eri maista ja taustoista tulevia ja eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Kaikki voivat olla sellaisia kuin ovat. Postilta löytyy yli 80 eri kansallisuuden edustajia." 4. Kehittymismahdollisuudet: "Postilta löytyy työnkuvia, joihin ei tarvitse aiempaa kokemusta. Meillä pääsee oppimaan uutta ja kehittymään nopeasti. Talon sisältä löytyy myös etenemismahdollisuuksia." 5. Vaikuttava työ: "​​Vantaan logistiikkakeskuksessa lajitellaan jatkuvaa pakettien virtaa, koska pakettipalvelujen kautta kulkee yli miljoona pakettia viikossa. Posti vaikuttaa meidän kaikkien arkeen." Uratarina on toteutettu yhteistyössä Duunitorin kanssa. Kirjoittaja: Janette Rosi. Kuva: Katariina Salmi.